1. yliopistovuosi purettuna

Olen yliopisto-opiskelija: opiskelen ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa englantilaista filologiaa. Minua kehotettiin mokomalle linjalle jo vuonna 1999, mutta näin kauan kesti hankkiutua sinne. Kaikkea on sattunut sillä välillä, mutta aivan liian vähän mitään hyvää. Kesän kynnyksellä kun nyt ollaan, voin merkata ensimmäisen vuoteni nyt jotakuinkin käytetyksi ja sanoa, että odotin varmastikin liikoja sekä itseltäni että koko yliopistoilmapiiriltä.

Ilmaistaan jälkimmäinen asia hauskasti: tiedätte varmaan tarinankerronnallisen tradition yliopistokuvaukset? Vaikkapa ne elokuvat Kuolleiden runoilijoiden seurasta ärsyttävään Good Will Huntingiin. Yliopistomaailma kuvaillaan fiktiivisissä teoksissa usein paineistettuna, ristiriitaisena, mutta silti kimaltelevan älyllisenä ihmemaana. Tarinankerronnallisen tradition mukaan yliopistossa on raivokkaan innostavia mentoreita, paljon kateutta, vilppiä, säkenöivän älyn magneetteja, epärehellistä kilpailuakin, jaloutta ja suorituspainetta.

Tällaisten kuvausten idealisoitu yliopisto-opiskelija (mikäli ei ole hurmaava täyseksentrikko tai katkeran elitistinen paska) on onnellinen, briljantti nuorukainen, joka silkasta elämisen ilosta siteeraa opiskelukumppaneidensa kanssa Tennysonia, nauttii jokaisesta henkäyksestä ja kirmailee kesäisillä niityillä (niistä hemmetin ensirakkauksista puhumattakaan). On niin ihanaa olla nuori ja elossa.

Kerronpa sinulle tästä tyypistä: kukaan ei pidä hänestä.

Yliopisto-opiskelijaa eivät kiinnosta opinnot, vaan opintopisteet. Mikäli tosielämän yliopisto-opiskelija heittää onnellisena sitaatteja, ne ovat Schwarzeneggerin Commandosta, ja kesäisellä niityllä kirmailun sijaan nurtsilla korkeintaan kirotaan ja kitataan kaljaa. Haalareissa. Yhdessä ei taatusti pidä opiskella: yhdessä juoruillaan, vitsaillaan vasta telkusta tutuksi tulleista aiheista ja vedetään etyyliä. Lopulta tulee Tarantino-sitaatteja.

Viime viikolla eräs opettajistani antoi osana erään kurssikokeen henkilökohtaista debriefingiä eräänlaisen suullisen arvion vahvuuksistani ja siitä, mitä minun kannattaisi tehdä jatkossa. Jälkimmäisessä arviossa hän puhkesi pitkään puheeseen siitä, että tässä yliopistossa voi turhautua perin helposti, ellei löydä omantasoisiansa ihmisiä henkisiksi sparrauskumppaneikseen. Sitten hän täsmensi, etten hänen käsityksensä mukaan tulisi löytämään heitä omasta vuosikurssistani. Tai englanninopiskelijoistakaan, välttämättä.

Hän tuskin tarkoitti pissata luokkakaverieni muroihin tai edes ilmaista asiaa mitenkään negatiivisesti, mutta hän suorastaan vaati minua etsimään seuraa, joka tarjoaa virikettä. Helpommin sanottu kuin tehty – eikä tämäkään ole mikään loukkaus, vaan henkilökohtaisen epäonnistumisen ilmaus. Tunnen oloni yksinäiseksi.

Olen joskus aiemmin kiroillut sitä, että on niin uskomatonta sattumankauppaa saada edes hyppysellistä ystäviä, jotka eivät kierrä pienintä yhteistä nimittäjää. Niinhän se on. Minulla on jo nyt kuulemma enemmän kavereita kuin keskiverrolla vähän aikaa sitten aloittaneella yliopistolaisella, mutta yksinäinen minä siltikin olen.

Ei tämä ole tietenkään pelkästä älyllisestä virikkeestä kiinni. Minusta tuntuu, että nykytilanteeni on aistideprivaation muoto: kosketan toista ihmistä ehkä kerran neljässä kuukaudessa, silitän jotain eläintä ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Ei tämä ole sellaista elämää, jota haluan tai jota pitäisi kauaa sietää.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Pu(a)iseva aloitusteksti

Osaan kirjoittaa kiitettävästi, kunhan löytyy tarpeeksi elämänhalua, ja saan kehujakin. Vastikään minua kehotettiin epäsuorasti aloittamaan blogi, vaan tämä ei ole välttämättä mikään pienteko, sillä minulla on lievästi sanottuna värittynyt ennakkomielikuva blogituksesta ja niistä, jotka blogittaisivat. Tätä merkittävämpi ongelma on kuitenkin, etten ole jostain syystä joko saanut tuotettua mitään järkevää kirjallisessa muodossa muutamaan kuukauteen – tai sitten luomisprosessi ei ole ollut mitenkään nautittava. Puhumattakaan epätyytyväisyydestä lopulliseen tuotokseen. En ole toistaiseksi tuottanut elämässäni suuria määriä tekstiä – vain kompakteja ja kärkeviä pikkutuotoksia. Pohdittuani silti houkutuksia päätin, että tätä voisi ainakin kokeilla.

Mutta mistäköhän minä kirjoittaisin? Olen nähnyt erinäisiä blogeja, jotka juuttuvat niin totaalisesti yhteen tai kahteen juttuun, ettei niitä tee mieli lukea kovin pitkään. Osaan itsekin jumittua murehtimaan paria asiaa, mutten todellakaan mieli jäädä kirjoitusteni kanssa mihinkään yhden agendan kitisijän rutiiniin, vaikka internetistä lukeekin mielellään myös eksaktia yhden aiheen juttua per sivusto, ja vaikka epäilen myöskin, että eräistä asioista tulee hinku kirjoittaa melko useasti.

Itse vierastan hieman sellaista kirjoitustapaa, jossa koetetaan imeä aina vaan sitä yhtä… asiaa kuivaksi kaikista mahdollisista näkökulmista. Monet sanovat tätä tarkkanäköiseksi, älykkääksi, paneutuvaksi ja ties miksi, mutta minusta se tapaa mennä sieluttomaksi, kaavamaiseksi ja helvetin puisevaksikin noin lukemismielessä. Onhan se toki varmastikin ammattimaista journalismia. En kyllä tiedä, kykenisinkö edes moiseen, tai että vierastanko tätä vain omasta riittämättömyyden tunteestani johtuen. Itse haluan kirjoittaa kaikesta mahdollisesta: rakastamastani ja vihaamastani, elokuvista ja musiikista, niistä asioista joita elämässäni ei tapahdu ja kaikesta josta minulle tulee huono tai hyvä mieli.

Useimmiten huono. Näinhän se menee.

Esimerkiksi tulen varmastikin puhumaan siitä, että minulla ei ole koskaan ollut mielekästä parisuhdetta! Ha haa, taas yksi sellainen blogi. Kun ajattelee miesblogeja naisista ja niiden puutteesta – kuinka vähän elämässä tapahtuu rakkausrintamalla – ensimmäisenä mieleen valuu varmastikin helvetin puakehitystä tai erinäisten tuttujeni vanha suosikki Lord Celibacy. Voi nyt hyvä jysäys, ei näin. Kaikki sympatia minulta asianomaisille, jotta mokomat selviäisivät näistä ajatusrakennelmasokkeloistaan ja yhden miehen sodistaan, mutta ei näin. Internet on tietenkin sekä täynnä suuria egoja että ihmiskunnan kollektiivinen id, MUTTEI SAATANA SILTIKÄÄN NÄIN.

Sinänsä tietenkin voi argumentoida, että vitun pimahtanut vertailujoukko antaa itselleni paljon toivoa, koska aivokuoreni kaiketikin toimii edes jotenkuten oikealla tapaa. Enkä ole välttämättä mikään Kuvalaudan dementoitunut hikikomori, vaan luultavasti ihan kehityskelpoinen yksilö siitäkin huolimatta, että pääni junnaa aina niissä surulliseksi tekevissä asioissa.

Tällaiset ovat blogituslähtökohtani, ja kyllähän minulla ajatuksia on. Elämäni on ollut lievästi sanottuna epätavallinen, ja tästä voi olla jotain apua mielenkiintokäyrää kannateltaessa. En ole mitenkään varma, että toista aivan minun historiallani varustettua suomalaista blogittajaa on olemassa.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia