Yäk, lisää ihmisiä.

Kesä lipuu ohi, ja on aivan liian pitkä aika viimekertaisesta kirjoituksestani. Sen kärjistetty tilakuvaus ei välttämättä kertonut totuutta, mutta onhan siinä mokoman siemen, sillä kertoihan se toki tilanteeseen liittyvästä suuresta ahdistuksesta. Toivoin kovasti, että saisin riuhdottua elämänhallintani takaisin sen kuvitteellisen asian kynsistä joka nyt sitä onkaan aina pitelemässä, mutta muutos subjektista objektiksi on kivinen ja onnistuu mikäli onnistuu. On kiusallisen helppoa jäädä sivulliseksi: vikisemään sinne huoneenkulmaan tai laatikkonsa sisään. Kaikki naruun tai aidan taakse jätetyt, yksinäiset koiratkin sentään haukkuvat kaikille vastaantulijoille.

Hau-vuh-rou, tulkaa tänne; minulla on surkeata nyt.  On varmastikin parempi idea kutsua seuraa – edes tällä keinolla – kuin vikistä hiljaa tietokoneensa ääressä Spotifyn, TV Tropesin ja ubiikkien websarjakuvien kanssa. ”Hanging on in quiet desperation is the English way,” kuten Pink Floyd asian aikanaan ilmaisi. Se on myös suomalainen menetelmä.

Eniten nykyisessä elämänkulussani risoo se, että tapaan muita ihmisiä aivan liian harvoin. Olen joskus ajatellut, etten haluaisi sosiaalisia suhteita enkä muka jotenkin pitäisi niistä saatika osaisi mokomia luonnollisesti, mutten enää usko näihin ajatushoureisiin. (Voi toki olla, että olen vaihtanut ne uudenlaisiin.) Tuollaiset kuvitelmat haiskahtavat jotenkin senhetkisen elämäntilanteen oikeuttamiselta. Tai siis: ensin tulee se, ettei ole ihmiskontakteja, ja vasta sen jälkeen niiden puuttumisen sekä sitten merkitsemättömyyden kätevä järkeily. Eräs ystävättäreni sanoi itsestään ja minusta, ettemme luultavasti ole luonnostamme epäsosiaalisia; pahoinvointimme tapaa vain tehdä meistä sellaisia.

Tapaan ihmisiä ja ystäviäni ani harvoin. Joskus elämäni on tällöin riemukasta, mutta olen tajunnut, ettei ihmiskontaktia voi laskea millään quality time (eli laatuaika) -periaatteella: ei riitä, että aina välillä on aivan hiton hauskaa, vaan minulle sitä pitäisi soljua koko ajan pienenä virtana. Haluaisin kovastikin tavata ihmisiä, mutta olen huono vierailuiden ja tapaamisten aloittamisessa ja toteuttamisessa, vaikka olisin jo tuttuja kyseisten henkilöiden kanssa. Minun on jostain syystä äärimmäisen vaikeata esimerkiksi käydä spontaanisti kyläilemässä. Jos joku pyytää minut, tulen kyllä mielelläni, vaan yleisluontoisten ”voit soitella ja tulla milloin vain” -ehdotusten toteuttamisen kanssa käy vähän toisin. Iskee jonkinlainen vanha pelko siitä, että on persona non-grata. Parempi olla yrittämättäkään, sanoo vanha kiusattu lapsi.

Näennäisesti nuristen ja varovaisen vastahankaisesti suostuin viime viikolla majoittamaan paria kauempaa tullutta reissulaista asunnossani. Kunhan he saapuivat, äkkäsin että heidän kanssaan oli oikeasti todella hauskaa. Esittelin heille lähiympäristön (mukaanlukien kasvitieteellisen puutarhan <3) ja suostuin mielelläni, kun he halusivatkin yllättäen pidentää vierailuaan vielä yhdellä yöllä. Kyseessä oli oikeasti hauskin puoliviikkoiseni pitkään aikaan.

Että melkoista lööperiä kuvitella minun olevan jotenkin kykenemätön ihmisten kanssa toimeen tulemaan. Nyt kun vain saisi niitä ihmisiä elämääni lisää.

Mainokset

Tietoja Raimu

A play on life.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s