1. yliopistovuosi purettuna

Olen yliopisto-opiskelija: opiskelen ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa englantilaista filologiaa. Minua kehotettiin mokomalle linjalle jo vuonna 1999, mutta näin kauan kesti hankkiutua sinne. Kaikkea on sattunut sillä välillä, mutta aivan liian vähän mitään hyvää. Kesän kynnyksellä kun nyt ollaan, voin merkata ensimmäisen vuoteni nyt jotakuinkin käytetyksi ja sanoa, että odotin varmastikin liikoja sekä itseltäni että koko yliopistoilmapiiriltä.

Ilmaistaan jälkimmäinen asia hauskasti: tiedätte varmaan tarinankerronnallisen tradition yliopistokuvaukset? Vaikkapa ne elokuvat Kuolleiden runoilijoiden seurasta ärsyttävään Good Will Huntingiin. Yliopistomaailma kuvaillaan fiktiivisissä teoksissa usein paineistettuna, ristiriitaisena, mutta silti kimaltelevan älyllisenä ihmemaana. Tarinankerronnallisen tradition mukaan yliopistossa on raivokkaan innostavia mentoreita, paljon kateutta, vilppiä, säkenöivän älyn magneetteja, epärehellistä kilpailuakin, jaloutta ja suorituspainetta.

Tällaisten kuvausten idealisoitu yliopisto-opiskelija (mikäli ei ole hurmaava täyseksentrikko tai katkeran elitistinen paska) on onnellinen, briljantti nuorukainen, joka silkasta elämisen ilosta siteeraa opiskelukumppaneidensa kanssa Tennysonia, nauttii jokaisesta henkäyksestä ja kirmailee kesäisillä niityillä (niistä hemmetin ensirakkauksista puhumattakaan). On niin ihanaa olla nuori ja elossa.

Kerronpa sinulle tästä tyypistä: kukaan ei pidä hänestä.

Yliopisto-opiskelijaa eivät kiinnosta opinnot, vaan opintopisteet. Mikäli tosielämän yliopisto-opiskelija heittää onnellisena sitaatteja, ne ovat Schwarzeneggerin Commandosta, ja kesäisellä niityllä kirmailun sijaan nurtsilla korkeintaan kirotaan ja kitataan kaljaa. Haalareissa. Yhdessä ei taatusti pidä opiskella: yhdessä juoruillaan, vitsaillaan vasta telkusta tutuksi tulleista aiheista ja vedetään etyyliä. Lopulta tulee Tarantino-sitaatteja.

Viime viikolla eräs opettajistani antoi osana erään kurssikokeen henkilökohtaista debriefingiä eräänlaisen suullisen arvion vahvuuksistani ja siitä, mitä minun kannattaisi tehdä jatkossa. Jälkimmäisessä arviossa hän puhkesi pitkään puheeseen siitä, että tässä yliopistossa voi turhautua perin helposti, ellei löydä omantasoisiansa ihmisiä henkisiksi sparrauskumppaneikseen. Sitten hän täsmensi, etten hänen käsityksensä mukaan tulisi löytämään heitä omasta vuosikurssistani. Tai englanninopiskelijoistakaan, välttämättä.

Hän tuskin tarkoitti pissata luokkakaverieni muroihin tai edes ilmaista asiaa mitenkään negatiivisesti, mutta hän suorastaan vaati minua etsimään seuraa, joka tarjoaa virikettä. Helpommin sanottu kuin tehty – eikä tämäkään ole mikään loukkaus, vaan henkilökohtaisen epäonnistumisen ilmaus. Tunnen oloni yksinäiseksi.

Olen joskus aiemmin kiroillut sitä, että on niin uskomatonta sattumankauppaa saada edes hyppysellistä ystäviä, jotka eivät kierrä pienintä yhteistä nimittäjää. Niinhän se on. Minulla on jo nyt kuulemma enemmän kavereita kuin keskiverrolla vähän aikaa sitten aloittaneella yliopistolaisella, mutta yksinäinen minä siltikin olen.

Ei tämä ole tietenkään pelkästä älyllisestä virikkeestä kiinni. Minusta tuntuu, että nykytilanteeni on aistideprivaation muoto: kosketan toista ihmistä ehkä kerran neljässä kuukaudessa, silitän jotain eläintä ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Ei tämä ole sellaista elämää, jota haluan tai jota pitäisi kauaa sietää.

Mainokset

Tietoja Raimu

A play on life.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s