Observation and kittens

I sat on my desk bench last Thursday evening with a feeling of sorrowful resignation. It was going to be another whole week ’til the kittens would be visiting us. Our offset was off by seven days! Darn my spouse and her misunderstanding!

We’ve started to be that temporary helping home to whom you can entrust your doggies, rats and kittens – pets of all sorts – while you’re off on a vacation. I find myself loving those brief periods of a life lively – many living things sharing the same quarters.

I used to think of myself as an observer. I merely pointed my eye on things people other than me were creating or interacting with. I judged them with an unerring eye. I gave a verdict juxtaposed with my own life. Oh, that teenage arrogance! I had it in stocks and barrels. I stamped myself a forever-to-be observer and then quietly grew numb to all those stems of noxious aggression this choice ever nourished.

Those little branches still stroke me where I’m occupied, you know. Shedding the subjectness to become a full-fledged object is hard, let me tell you.

But let me tell you some other day.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Debris

I noticed something wasn’t right with my writing some two years ago. My imagination had been producing things I approved for a long time then, but suddenly I noticed I was struggling to create measly bundles of paragraphs over subjects well familiar to me – well enough to generate pages over, and that frightened me. The reservoir of spare words quickly dwindled out in the course of months and I utterly freaked out over it. I’ve had a vision of getting my life into shape, but I started avoiding things a bit — avoiding people, even, and took to writing incidental snippets of questionable worth on Facebook, instead.

I want to crush my writer’s block. I want it to perish. But what to do about it? That’s a bloody good question. My spouse suggested something she had heard, before. On some days I’ve thought my new relationship has made me too content to write things, but that must be one of those broken thoughts I’m prone to dream up in a pinch. Anyway, what she suggested was that I should write something for at least ten minutes a day, every day – no matter what sort of text, and screw the grammar.

This would be my first such ten-minute entry of text, and already it’s proving to be longer than most of the things I’ve written in months. That’s rather pathetic for the months in comparison to this random piece, but there you have it. Writer’s block is a horrible thing, let me tell you. So let us break it.

Before my letters and words suddenly became sentenced and resigned to a numb quietus, I did some pretty good textual work. I’m reading them now and I fear I’m not going to get as good at it as I believe I used to think I could get. Well, I’m going to see if I can consistently keep up producing short bodies of text for a while. Maybe I’ll get it grappled. Maybe not. It’s not like this is a decision that can result in net loss of anything, is it. Heh.

So let’s see what we can see! (For some reason, that’s one of my favourite phrases. I’ve pretty much picked it up from an old favourite movie of mine.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

(92) Days of Autumn

Tervehdykseni jälleen täältä Oulusta, virtuaalinen paperini. Tätä kirjoittaessani epämääräinen lakritsi-teesekoitus kiertää lasissani, suussani on valkoinen tobleronekolmio, kaiuttimista soinut CMX:n ensi-EP vaihtui Cocteau Twinsiin ja koko vuosi 2010 alkaa olla muutamaa päivää vaille pulkassa. En ole kirjoittanut kertaakaan sitten tuon edellisen blogitekstin virkaa toimittavan ivamukaelmani – koen kaiketikin kirjailijan blokkia sans kirjailija. Purkautukoon lukko tulevaisuudessa tai sitten ei; en voi asialle paljoakaan!

Kuten edeltävän pokauskirjoitukseni etäistävän ironian takaa selviää, tutustuin aivan yllättäen kesällä erääseen tyttöön – pam, rakastuminenko se – josta tuli avopuolisoni. Olen asunut hänen kanssaan lokakuun 1. päivästä lähtien, ja tällainen tilanne on elämäni ensimmäinen. Nopeasti muutimme yhteen, mutta hittojako sitä hidastelemaan. Maailma ei ole pelastunut ja kummallakin on vaikeita päiviä, kuten tietenkin pitääkin olla, mutta yhteiselomme on elämänlaadultaan kahta yksineloa reilusti parempaa. Tähän hätään kannattaa myös mainita, että kultani itse halusi tuon edellisen pua-tyyliharjoituksen maailmalle. Kultainen huumorintaju on tuikitärkeä ase.

Voi! Kuinka meitä ohjelmoidaankaan sukupuolirooleihin. Hauskin juttu alkumetreiltämme menee näin: ostimme uusia hammasharjoja. Keskellä kirjavaa valikoimaa sinisiä, vihreitä (poikien värit), punaisia ja kirkuvan pinkkejä (tyttöjen värit) turpaputsaimia mutisimme jotain roolituksesta, pih ja pah. Taistellaksemme vastaan hankimme sinisen ja punaisen hammasharjan niiden käänteisessä sukupuolivärikoodauksessa. Minulle tuli siis se punainen.

Suloinen tyttö tulee viikonloppuna nolona vessasta: ”Minä käytin sitä punaista…” Ja parin päivän päästä minä tein saman sinisellä. Tuttuni sanoja mukaillen on asioita joille jotakin voi, ja sitten on niitä toisia…

Kahden elämän sovittaminen yhteen on antoisan infernaalista vääntöä. Kämppään tuli toisen ihmisen muuttokuorman mukana reilusti kotoisuutta – vaan kaikki vapaa tila lähti vikisten. Eräs hyvä ystäväni tuumasi alkusyksystä silmät kiiluen, että elämän paras osuus – kahden levyhyllyn yhdistäminen – on nyt edessä. Musiikkia olikin sangen epäsuhtainen määrä, vaan vahinko otettiin takaisin DVD-hyllyllä. Nyt kun vielä tietäisi, miten ihminen voi tottua näkemään DVD-hyllyssään Pientä taloa preerialla.

Femiiniä katu-uskottavuutta sai tyttöystäväni tuotuaan tuhdin työkalusarjan. Kuulin juuri että naapurini, johon olemme tutustuneet lähti autolla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan vanhemmiltaan niittipyssyä, koska ”ei teillä kuitenkaan olisi ollut.” Tuikkivasilmäiseltä tyttöseltäni toki olisi löytynyt.

Tobleronekolmio katosi pikkuhiljaa ja hyvin hautunut teeni haluaa tulla kulutetuksi. Olkoonpa siis tekstini tässä. Kaipasin vuosi sitten tilannetta, josta nyt itseni olen löytänyt ja Oscar Wilden kommentti elämän kahdesta tragediasta palasi jälleen mieleen. Pikkuasiat muuttuvat, elämästä on tullut vähemmän yksinäistä. Vaikeaahan elämä vieläkin on meille molemmille, mutta houkatpa ne henkilökohtaista pelastusta odottavatkin.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Pokasin HB:n netistä! ;)

Avainsanat: mummotunneli, pua, pick-up artist, strauss, approach, missile launch detected, hävittäjälentäjät, USA:n laivasto, Pearl Harbor, Titanic, rautavuori, Titanic, rautakuori, HB, Hot Babe, hunny bunny, HB-puolikova, kynäni on HB-kova, pilderberg, Von Pilderbergin kohtalokas ilmalaiva, puumanainen, kuuma puuma, pua vs. puuma, Tom Cruise, tailgunner, koira, koira on purrut jalkansa poikki, minä olen se koira, geenit, ihastuneet geenit, adeniini, guaniini, sytosiini, tymiini, rillipiru, Johnny Depp

Harjoittelin kesällä ahkerasti pua-taitojani tiedon digitaalisella valtatiellä. Viime aikoina minulla ei ole ollut harjoitusmenestystä kantapaikoissani, joten ajattelin terästää nykyaikaisen kommunikaatioväylän kautta sanallista pua-säilää; sillähän voisi saada vaikka pilderbergiä!

Kuuntelin ’nettikaupasta tilaamani motivaationauhan sekä luin kolmisen pua-opasta, kaksi blogia ja englanninkielisen, pitkän foorumisäikeen USA:n hävittäjälentäjistä omaksuakseni täydellisesti ihanteellisen tekstityylin HB:iden valloitukseen. Profiilin täytyy olla mysteerinen, röyhkeä ja humoristisen ylimielinen ollakseen kiinnostava. Eritoten huumorintajun täytyy näkyä, ja mitenpä muutenkaan: kokonaisuuden saa helpoiten hanskaan haukkumalla lennokkaasti profiilista mahdollisesti kiinnostuneet ihmiset! Asettumalla heidän yläpuolelleen taataan heiltä positiivinen huomio.

Harrastuksetkin ovat tärkeitä. Omistan pyörän, joten ilmoitin olevani liikunnallinen. Naiset eivät varmastikaan halua antaa pilderbergiä koneellaan dataaville, epäonnistuneille nörteille tai edes dippainsseille, ja tietokoneitse tehty aloite antaa tietenkin oletusvaikutelman elämättömästä rillipirusta pullonpohjalaseineen ja Pelit-lehtineen. On myös hyvä mainita yleisesti hyväksyttyjä harrastuksia, esimerkiksi musiikin kuuntelu ja elokuvien katselu! Molemmat ovat kylläkin riskialttiita paljastuksia, sillä mitä tuntemattomampiin tuotoksiin viittaa, sitä suuremman innostuksen se herättää älykköpiireissä, mutta voi samalla pelottaa HB:t pois, sillä HB:t eivät ole mitään älykköjä. He pitävätkin elokuvista, joiden julisteessa lukee Johnny Depp, Robert Pattinson tai Jude Law. Laitoin otsikoksi kuitenkin sitaatin taide-elokuva Blade Runnerista. Minulle on muodostunut kuva siitä, että elokuva on älykköpiireissä arvostettu! Pidän erityisesti elokuvan monologista, joka tarjoaa sille hienostuneen, omaperäisen yksityisetsivätunnelman. Elokuvan loppu tarjoaa myös tarpeellisen hengähdystauon kauneudellaan.

Valokuva on ehkä tärkein osa iskuprofiilia, sillä kuvaton viesti saa korkeintaan 16 prosenttia kuvallisen viestin tuomista vastauksista! Harkitsin mitä kuva viestii, ja tarkassa syynissä poistin välittömästi kaikki kuvakandidaatit, joissa silmälasini näkyivät. Rillipiru jäisi yksin. Naiset eivät ymmärrettävästi tunne vetoa karmeisiin rillipiruihin, joiden geenit saastuttavat jälkikasvun tuomiten lapsoset ikuiseen yksinäisyyteen, katkeraan tappioon ja japanilaiselle animaatiolle onanointiin. Ainakin, mikäli he eivät näe valoa ja käy seuraamaan pua-polkua.

Kuinka ollakaan, omistautumiseni tälle pyhälle polulle tuotti hedelmää, sillä havaitsin monenkin HB:n kiinnostuneen profiilistani. Kirjoitin heille humoristisen ylimielisiä viestejä, ja erään blondin kanssa pääsin mesettämään. Jokainen pua tietää, että tie tutustumiseen piilee temppujen esittelyssä ja persoonallisuustesteissä! Siispä tutustuakseni HB:hen lähetin hänelle sähköpostissa WAIS-, SCID- sekä BDI-testit, ja pohjustin haasteen rennon ylimielisellä huumorilla, jossa kyseenalaistin täydellisesti HB:n älykkyysosamäärän😉 -hymiön saattelemana. Kiinnostuksen herättämiseksi linkkasin hänelle myös Youtube-videoni, jossa ratkaisen Rubikin kuution. Näin HB näki, että olen älykäs, ja kuten arvata saattaa, hän otti testit innostuneesti vastaan ja tekaisi ne pikaisesti valmiiksi. Opin testien tuloksista kaiken, mitä ihmisestä on tiedettävissä, sillä muutahan ei ihmiseläimessä ole kuin 1-5 -arvotusasteikkoja ja kyllä-ei -vastauksia.

No, koska testeistä selvisi, että geenimme voisivat sopia hyvin yhteen, sovimme tapaamisen. Approachini ja internetohjeilla koottu yksisarvisorigamini toimivat ilmeisestikin täydellisesti, sillä HB halusi pikaisesti asunnolleni, jossa hän hyökkäsi nopeasti kimppuuni tarjoten minulle ensisuudelman (ja pilderbergiä). Tämä tapahtui sen jälkeen kun kerroin olevani epävarma, ovatko geenini häneen ihastuneet, ja ehdotin suutelua (ja pilderbergiä) opetusmielessä. HB rakasti ajatusta! Myöhemmin näytin hänelle suosikkielokuvani Top Gunin, ja pyysin häntä täyttämään arvostelukaavakkeen elokuvan ansioista ja yleisestä taiteellisesta otteesta. Sitten laitoimme yhdessä soijamakaronilaatikkoa.

Eli hyvin meni! Pua voittaa aina!

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Yäk, lisää ihmisiä.

Kesä lipuu ohi, ja on aivan liian pitkä aika viimekertaisesta kirjoituksestani. Sen kärjistetty tilakuvaus ei välttämättä kertonut totuutta, mutta onhan siinä mokoman siemen, sillä kertoihan se toki tilanteeseen liittyvästä suuresta ahdistuksesta. Toivoin kovasti, että saisin riuhdottua elämänhallintani takaisin sen kuvitteellisen asian kynsistä joka nyt sitä onkaan aina pitelemässä, mutta muutos subjektista objektiksi on kivinen ja onnistuu mikäli onnistuu. On kiusallisen helppoa jäädä sivulliseksi: vikisemään sinne huoneenkulmaan tai laatikkonsa sisään. Kaikki naruun tai aidan taakse jätetyt, yksinäiset koiratkin sentään haukkuvat kaikille vastaantulijoille.

Hau-vuh-rou, tulkaa tänne; minulla on surkeata nyt.  On varmastikin parempi idea kutsua seuraa – edes tällä keinolla – kuin vikistä hiljaa tietokoneensa ääressä Spotifyn, TV Tropesin ja ubiikkien websarjakuvien kanssa. ”Hanging on in quiet desperation is the English way,” kuten Pink Floyd asian aikanaan ilmaisi. Se on myös suomalainen menetelmä.

Eniten nykyisessä elämänkulussani risoo se, että tapaan muita ihmisiä aivan liian harvoin. Olen joskus ajatellut, etten haluaisi sosiaalisia suhteita enkä muka jotenkin pitäisi niistä saatika osaisi mokomia luonnollisesti, mutten enää usko näihin ajatushoureisiin. (Voi toki olla, että olen vaihtanut ne uudenlaisiin.) Tuollaiset kuvitelmat haiskahtavat jotenkin senhetkisen elämäntilanteen oikeuttamiselta. Tai siis: ensin tulee se, ettei ole ihmiskontakteja, ja vasta sen jälkeen niiden puuttumisen sekä sitten merkitsemättömyyden kätevä järkeily. Eräs ystävättäreni sanoi itsestään ja minusta, ettemme luultavasti ole luonnostamme epäsosiaalisia; pahoinvointimme tapaa vain tehdä meistä sellaisia.

Tapaan ihmisiä ja ystäviäni ani harvoin. Joskus elämäni on tällöin riemukasta, mutta olen tajunnut, ettei ihmiskontaktia voi laskea millään quality time (eli laatuaika) -periaatteella: ei riitä, että aina välillä on aivan hiton hauskaa, vaan minulle sitä pitäisi soljua koko ajan pienenä virtana. Haluaisin kovastikin tavata ihmisiä, mutta olen huono vierailuiden ja tapaamisten aloittamisessa ja toteuttamisessa, vaikka olisin jo tuttuja kyseisten henkilöiden kanssa. Minun on jostain syystä äärimmäisen vaikeata esimerkiksi käydä spontaanisti kyläilemässä. Jos joku pyytää minut, tulen kyllä mielelläni, vaan yleisluontoisten ”voit soitella ja tulla milloin vain” -ehdotusten toteuttamisen kanssa käy vähän toisin. Iskee jonkinlainen vanha pelko siitä, että on persona non-grata. Parempi olla yrittämättäkään, sanoo vanha kiusattu lapsi.

Näennäisesti nuristen ja varovaisen vastahankaisesti suostuin viime viikolla majoittamaan paria kauempaa tullutta reissulaista asunnossani. Kunhan he saapuivat, äkkäsin että heidän kanssaan oli oikeasti todella hauskaa. Esittelin heille lähiympäristön (mukaanlukien kasvitieteellisen puutarhan <3) ja suostuin mielelläni, kun he halusivatkin yllättäen pidentää vierailuaan vielä yhdellä yöllä. Kyseessä oli oikeasti hauskin puoliviikkoiseni pitkään aikaan.

Että melkoista lööperiä kuvitella minun olevan jotenkin kykenemätön ihmisten kanssa toimeen tulemaan. Nyt kun vain saisi niitä ihmisiä elämääni lisää.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Epäkiitollinen paskiainen

Oscar Wilden kommenttia elämän kahdesta suuresta tragediasta mukaillen on kerrottava nyt, että se, mihin olen tähdännyt neljä viime vuotta tapahtui vastikään: Muutin viime lauantaina omaan asuntooni, ja sen soisi varmastikin olevan merkittävä ja onnellinen merkkipaalu.

Aloituksesta pystyy arvaamaan, mitä siitä seurasi. Aivan – heaven knows I’m miserable now. Ei aivan, mutta silti. Mitä elämäniloon tulee, mokoman vaikutukset tuntuvat kategoriassa ”yhtä tyhjän kanssa”. Stressiä toki on siunaantunut, mikä on aina hienoa. Eräs ystäväni kysyi minulta, miltä tuntuu. Sanoin, ettei tunnu yhtään miltään. Osaan kyllä älyllisellä tasolla arvostaa muuttoa ja voin todeta: ”tämä on hyväksi.” Muttei tämä nyt mitään emotionaalista herkkua toistaiseksi ole.

Ei tietenkään pitäisi tuomita koko tilannetta ensimmäisen viikon perusteella, mutta juutun aina henkilökohtaisiin ennakkotapauksiini: Samaa tyhjää haahuilua ja mitätöntä nurkassa kyyhöttämistähän koko elämäni on tähänkin asti ollut, riippumatta vaikutuspiirini senhetkisestä sijainnista. On minulle ominaista päätyä siis päivästä toiseen kysymään, miten nykytilanteeni sitten olisi toisenlainen. Tämä perusominaisuudekseni luettava käänteinen kannustushorinakidutus ei selvästikään auta tilannetta, koska tulevaisuuden epäileminen ja sen pelätyn tilanteen luominen ovat kaksi eri asiaa.

Ainahan sitä sanotaan matkan olevan määränpäätä tärkeämpi ja olen havainnut, että kiintopisteisiin pettyy, mutta toivoisin kykeneväni olemaan tyytyväisempi tilanteeseeni nyt, kun olen taas omillani. Tulevaisuus ei vaan näytä palaavan. Kaikki suuret lupaukset menettävät liikevoimansa kurkunpään tälle puolen, varisevat sitten surkuhupaisasti huulelta matolle.

Miksi tämän pitää olla tällaista? Hyviäkin hetkiä löytyy, mutta sitten olen ajoittain helvetin katkera, vihainen ja surullinen siitä, että elämäni on hauskaa vain täplittäin. Sanotaan, että se on sellaista kaikille, muttei se nyt vain ole totta. Tai siis, se voi olla totta – ’ehkä’ ja tämä on kookas ’ehkä’ – mutta ihmisten reaktiot siihen vaihtelevat, ja omani vain syövät kaikki keinot selvitä kunnialla.

Taidan palkinnottoman haahuilun ja epämääräisen käytävämaleksinnan. Inhoan näitä perusnegatiivisia alavireitä, inhoan olevani surullinen ja vihainen. Ei huvita pelata mitään, ei lukea, eikä ole syytä mennä ulos, koska minua ei kutsuta mihinkään. Omaan rajallisesti paikallisia ystäviä enkä jaksa tai osaa käydä kaupungilla, koska en tiedä etukäteen mitään kiinnostavia paikkoja eikä minussa taida olla seikkailunhaluista tutkimusmatkailijaa, joka haluaisi ottaa moisista selvää silkasta etsimisen riemusta. Kuvittelen, ettei minua kaivata mihinkään, koska en uskalla tai osaa tunkea itseäni esille. Huonojen epäkuolleiden televisiopahisten mukaan minut täytyy lähes aina kutsua sisään ensin. Kaipaan hellyyttä, mutta sitä ei ole tiedossa. Kaipaan seuraa. Kaipaan vaikka mitä, ja minun pitäisi tehdä monia asioita, mutteivät ne varmastikaan paranna elämänlaatuani; eiväthän ne ennenkään ole.

Tykkään ajatella, ettei tämä koko suuri ongelmavyyhti voi olla vain minusta kiinni, vaikka se taatusti on. No, jos vain itse voi pelastaa itsensä, muttei aikanaan saanut avaimia matkaan, onko pelastus silloin itsestä kiinni? Tietenkin voisi käydä kyseenalaistamaan koko pelastuksen merkitystä, mutta kun on pedattu ettei ole niin kauhean hauskaa tämä elämä, pitäisihän se jotenkin ehjätä.

Eräs ystäväni sanoi: ”Vapauduit henkilökohtaiselle hullujenhuoneelle!” Tämä on liioitellussa riemukkuudessaan hyvinkin kelpo kuvaus. Minulta puuttuu jotain ja aika ns. vitusti. Koeta siinä nyt sitten tarpoa kun ei ole polvilumpioita ja toisenkin jalan kanssa on vähän niin ja näin. Haluaisin repiä ihmiset auki, leikata sieltä onnellisuuden ulos ja asettaa sen itseeni. Tällainen fiktiivinen itsekkyyskuvaus tuskin on yhtään alhaisempi olotila kuin jonain galaktisena ovimattona haahuilu.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Warning: clichés can be bad

For a month now I’ve been tearing my way through a website called TV Tropes. It is an immense wiki listing of popular ’tropes’ used by popular fiction: that is, all the clichés, weak plot vehicles, stopgaps and character archetypes you can shake a vegetative fangirl at, all in a rather addictively bow-tied rose-by-any-other-name hyperlink listing. Enjoyable.

With the subject matter in mind, the single maliciously funniest, consistent thing that keeps kicking me in the eye there is the obvious intent of pussyfooting around the whole issue of these ’tropes’ often being clichés at best and hackneyed, repulsively dismal fucking shotgun blasts of bullshit at worst.  This discussion is overtly avoided, and whenever things might get hectic – and the occasional defensive fan hurt over this matter of taste – a tag line of ”tropes are not a bad thing”, along with ”your mileage may vary” is wielded much like a blunt instrument upon the critical viewer: if not in an attempt to dull the critical mindset, then at least to dull the potential conflict of taste and the almost inconceivable questions of judgment and value. No discussion.

Oh, yes. The taste, which is perhaps the single thing turned sacrosanct in the modern world, must not be derided. I find that in our modern memetic convergent bombardment, we are actively guided, suggested and prompted to lose all critical sight – and to treat everything we come across as being at an equal standing. Every piece of information, so says the paradigm, is equally relevant and there is no true quality. It is to be reduced to a moot ”matter of taste”, subjective and certainly nothing to be placed upon any crucible.

It is quite so that one can say that it is not bad to ’trope’ your way through storytelling, to brandish and regurgitate the same story elements over and over again in permutations of minuscule variation. One can say such a thing, that is, if one inclined to believe nothing shines, or more accurately outshines. Because that would make someone feel bad, and we do not ever want that.

Many of us use entertainment for social fodder; to feel happy with our chosen pieces of fiction providing us with all those narcissistic favourite stock characters and situations that we can always reliably root for. We want wholesome, agreeable and only moderately edgy (even then in a controlled manner) cardboard characters so as to congratulate ourselves over for having selected them as our virtual friends – some of us desperately appear to crave having these imaginary friends in their entertainment. Worse yet, we tend to be entertained only by something we already fucking well obviously know, from top to bottom. This results in the same stories over and over again, even if it can be weakly argued the story product is always technically a new one.

What really freaks me out is that often, when a work of storytelling finds some of its most-loved characters killed, it is screamed out loud that the author hates the fans. Therefore, when the author does absolutely nothing to rock the proverbial boat, the author loves the fans? This notion of love is thoroughly alien to me, because by definition love then means one shan’t emotionally challenge this object of love, ever, much less intellectually. With a heavy heart I must admit that this is not uncommon even in real-life human interaction, but nonetheless.

We consume works of fiction the way that we consume meat and potatoes. It is for so little that many of us settle – even many of those that by all means should get it right. This world of perverse equality become rampant depresses me: In most reviews, the difference of a four-star and a five-star work is determined by whether the work namechecks something the reviewer happens to love. The difference between a two-star and a four-star work, then, is settled by observing whether the work has half the mind to make some errant wisecrack about the the clichés it still direly perpetuates, instead of discarding them quietly and with a clean break.

When said that clichés are not in themselves a bad thing, I simply find this isn’t true. Ask anyone whose primary interests lie outside those of a typical pop culture consumer that just wants paramasturbatory gratification and the love that doesn’t challenge. Ask anyone that finds worth in exciting new things, judgment and originality – a real critical bastard spirit – and you are likely to be treated to a different view on exactly how commendable and ”not bad” the use of tried and true clichés in your precious work really is.

In my eyes, it is unquestionably a bad, bad thing to perpetuate the cycle of literary atrocity by recycling mind-numbing checklist concepts in new works. Some are prone to say that clichéless works are tedious and boring, most likely because they are very unfamiliar at first. Others claim that everything has already been said and done; I find such a foundation for producing art thoroughly toxic.

In a similar note, there was a heated debate several years ago over a certain massive entertainment conglomerate passing development team notes that urged writing staff to use certain books on mythical storytelling ’tropes’ as a kleptomaniacal free-for-all basis for all their following stories. News like these make me remember concentration camps fondly as a historical phenomenon potentially retired early. I am not sure that we can afford to wait for bad writers like these to enter their just circle of hell upon dying. Especially when there is no hell to be reckoned with…

If my rant holds an important message (an anvilicious Aesop for the ’tropers’), by all means, you would do well to remember that it is not enough merely to add your own turd into the brown pile of post-modern story recycling. It is not so that everything goes – it is not so that every idea and work today is of an equal standing. Tropes can be bad; many used tropes are often direct compensation for weak storytelling or intellectual ability. That, or the complete lack of a frame of reference over the events you are telling the story about.

Tropes can be really bad. This point must not be sidestepped merely so that someone can retain a misguided peace of mind. I believe Stephen King once said that the world is full of adept technical writers, but not so with good storytellers. Be the latter.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti